When Laika, abandoned in space, barks

When Laika, abandoned in space, barks
the lights in the hovels come on, one by one.
It might already be seven o’clock, iron might fall
from the sky, but the law of physics,
written on stone and gastropod shell,
still drives this blue village.
And so is the votive lamp lit,
so does its oily heart grow warm
and dream shadows dance on the wall.
Somewhere a lonely dog peers down at Earth.
I am guarding this planet, she might be saying
when she barks, but, you know, those radio stations,
all those messages, the sky is full of them,
full of the satellites’ clatter and hum.

Als Laika, vergeten in de ruimte, blaft

Als Laika, vergeten in de ruimte, blaft, gaan de lichten
van de hutjes één voor één aan. Het zou al zeven uur kunnen zijn,
uit de hemel zou ijzer kunnen vallen, maar de natuurkundige wet
die in steen en slakken staat geschreven,
laat dit blauwe dorp nog steeds draaien.
En zo wordt de lamp ontstoken,
zo wordt het in olie gedrenkte hart warm
en de schaduwen van de dromen dansen op de muur.
Ergens tuurt een eenzame hond naar de aarde.
Ik waak over deze planeet, hij zou kunnen blaffen,
maar de radiostations, dat weet je toch, alle berichten,
die de hemel vullen, het ruisen en rammelen van de satellieten.

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan
syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän,
taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki,
kiveen ja kotiloon kirjoitettu,
pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa,
mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit,
jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.